Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SOS-Lapsikylän ja PING Helsingin kanssa
Sen shortsit ulottuivat melkein nilkkoihin. Pallo pysyi vähän haparoiden pienissä käsissä ja kengänkärjissä oli ilmaa melkein kompastumiseen asti. Mutta katseessa oli jotain maagista, sellaista, mitä en ollut sen seitsemänvuotisessa elämässä aiemmin nähnyt.
Se oli koko kentän lyhimpien joukossa, pieni pätkä valtavissa shortseissaan. Näky oli valtavan hellyyttävä ja mietin hiljaa mielessäni, mahtaisiko tuo pieni otus tietää ollenkaan, mihin sen kuuluu mennä.
Kun pallo saatiin peliin, se alkoi pinkoa minkä pienistä jaloistaan pääsi. Vaikka pelin säännöt olivat vielä hakusessa, se paineli päättäväisesti palloineen kohti koria ja jossain vaiheessa onnistui viskaamaan sen ensimmäistä kertaa korisukan läpi. En ollut koskaan aiemmin nähnyt niin leveää hymyä, ylpeää askellusta ja yhtä aikaa yllättynyttä ja innostunutta ilmettä tuon lapsen kasvoilla.
Pienet kädet heittivät läpyjä, kentällä halattiin, taputettiin toisia olkapäille ja muistettiin aina ensimmäisen ohi menneen vapaaheiton jälkeen vakuuttaa kaverille, että “toinen menee!”.
Itse aloin itkeä, tietenkin.
En niinkään edes niistä ihka ensimmäisen pelin onnistumisista kuin siitä, että näin tuon pienen ihmisen löytäneen elämänsä ensimmäisen oman jutun. Pallon, joka sopi juuri hänen käsiinsä, pelitemmon, jollaisesta hän nautti ja joukkueen, jonka tärkeäksi osaksi hän itsensä tunsi. Hetki tuntui jollain tavoin elämää suuremmalta.
Nyt, viisi vuotta myöhemmin, teini-ikään ehtinyt poika viettäisi edelleen kaiken mahdollisen aikansa koripallokentällä. Enää pelishortsien puntit eivät roiku nilkoissa ja pallo pyörii näpeissä jo tottuneesti.
Vuosiin harrastuksen parissa on mahtunut koko valtava tunteiden kirjo aina täpärimmän mahdollisen tappion aiheuttamasta pettymyksestä viime sekuntien voittokorin tuomaan onnenhuumaan. Kentällä on voitettu ja hävitty, turhauduttu ja tuuletettu. Pukukopissa on ystävystytty, purtu hammasta, itketty ja käkätetty kavereiden kanssa niille kaikkein typerimmille inside-vitseille.
Harrastuksen myötä ollaan myös koko perhe reissattu, ystävystytty, leivottu, kannustettu ja tultu osaksi suurta koripalloyhteisöä, joka on varmasti yksi suuri syy siihen, miksi lopulta kotiuduttiin tänne pikkukaupunkiin niin hyvin.
Vähän myöhemmin myös perheen nuorimmainen halusi mukaan koriskerhoon ja on sillä tiellä edelleen hänkin. Vaikka hänelle lajin harrastaminen ei ole yhtä tavoitteellista kuin isoveljelleen, samoja tunteita, yhteisöllisyyttä, iloja ja suruja käydään läpi hänenkin kanssaan, ja samaan suureen ikärajat, sukupuolet, koot ja ihonvärit ylittävään yhteisöön kuuluu hänkin.
Ja se on omasta mielestäni yksi parhaista ja elämän kannalta tärkeimmistä asioista, joita voin lapsilleni tarjota ja johon voin kannustaa. Harrastus, oma juttu, porukka johon kuulua ja puuha, mikä tuntuu kivalta.
Suomessa on kuitenkin myös valtavasti lapsia, joille tämä kaikki ei ole mahdollista. Tämän postauksen yhteistyökumppanin, SOS-Lapsikylän kotisivujen mukaan jopa joka kymmenes suomalaislapsi tarvitsee lastensuojelun tukea. Osalla heistä ei ole perheen haastavasta elämäntilanteesta johtuen mahdollisuutta harrastaa yhtään mitään.
Kuitenkin juuri vapaa-aika on tärkeässä osassa lasten sosiaalisten suhteiden luomisessa ja turvallisen lapsuuskokemuksen saavuttamisessa. Yhteisölliseen vapaa-ajan toimintaan mukaan pääseminen ehkäisee osaltaan syrjäytymistä ja eriarvoistumista. Mieluisa harrastustoiminta vahvistaa osaamisen, hyväksynnän ja porukkaan kuulumisen tunteita.
Yksi toteutunut harrastusunelma jokaiselle
SOS-Lapsikylän Unelmista totta -hankkeessa autetaan köyhyysriskissä eläviä lapsia saamaan oma, mieluinen, jokaiselle niin valtavan tärkeä harrastus. Käytännössä lahjoitusvaroilla kustannetaan lisenssi-, kausimaksu- tai kurssimaksuja, jolloin lapsen tai nuoren on mahdollista osallistua toivomaansa harrastukseen.
Näin joulun, ja sen myötä tutun kulutushysterian kohta taas nostaessa päätään voisi lahja-asioitakin miettiä ehkä hieman uusiksi. Itse jätin ensimmäistä kertaa viime jouluna suurimman osan lahjoista hankkimatta ja lahjoitin säästyneet rahat eri hyväntekeväisyyskohteisiin, ja näin aion tehdä tänäkin vuonna. Tällainen konkreettinen kohde tuntuu hyvältä etenkin kun omien lasteni kautta tiedän, kuinka valtava merkitys mieluisalla harrastuksella on.
Rekisteröitymällä lahjoittajaksi unelmista.fi -sivustolla voit auttaa lasta tai nuorta saamaan niitä valtavan tärkeitä ilon ja yhteisöllisyyden kokemuksia, joita harrastustoiminta tarjoaa. Lahjoituksen voi tehdä joko kuukausittain tai kertalahjoituksena.
Eikä edes tuo unelmointi ole muuten kaikille itsestäänselvyys – usein huonoissa oloissa kasvavat lapset ja nuoret eivät osaa haaveilla oikein mistään. Aiheeseen liittyen kannattaa kuunnella SOS-Lapsikylän SOScast-podcastin jakso, jossa lastenkodissa kasvanut näyttelijä Pamela Tola kertoo, miten lapsena utopistiselta tuntunut unelmointi on ollut lopulta hänen tiensä hyvinvointiin ja menestykseen. Hyvin ajatuksia herättävä jakso, suosittelen kuuntelemaan!
Seuraajailta Turussa
Hoi erityisesti Turku ja lähialue! Jos olet kiinnostunut tukiperhetoiminnasta tai muusta SOS-Lapsikylän toiminnasta, tule mukaan seuraajailtaan Turussa keskiviikkona 30.10. klo 17.30-20. Illassa pääset kuulemaan tukiperheenä toimimisesta, esittämään kysymyksiä ja myös tapaamaan kampanjassa mukana olevia vaikuttajia, eli itseni lisäksi Simppelin sormiruokakeittiön Marjutia ja rimpuilevaa Satamon Lauraa. Seuraajailta on tietysti maksuton ja toivotaan teidät KAIKKI sinne! Ilmoittaudu mukaan TÄSTÄ LINKISTÄ.
Nährä Turus, eikös?
-Päivi
The post Unelmista totta – jokaisen lapsen kuuluu saada harrastaa appeared first on Nakit ja Mutsi.
